Oton tarinan viimeinen kappale

Noniin, suurimmasta surusta on selvitty, joten pieni katsaus kaikkeen voisi olla paikallaan. Oton jalan hankoside meni siis kesällä toistamiseen, jonka jälkeen aloitettiin kuntouttamaan, jälleen kerran. Parin kuukauden kävelyn jälkeen oltiin alettu ottamaan hieman ravia ja laukkaa mukaan hiljalleen, päivässä ehkä noin 10 minuuttia. Rasituksen lisäännyttyä Otto alkoi jälleen liikkumaan epäpuhtaasti ja oli jalastaan selvästi kipeä, vaikka sillä rasitusmäärällä ei olisi pitänyt olla mitään ongelmaa.

Varasin klinikalle jälleen ajan, takaraivossa tietenkin pelko ja jopa tieto pahimmasta. Jalka tutkittiin ja hankositeessä oleva arpeuma oli aktivoitunut ja levinnyt jo ylemmäs jalkaan. Samalla luun pintaan, johon hankoside kiinnittyy, oli tullut muutoksia. Ennuste toipumisesta oli erittäin heikko, koska todettu oli jo useampaan kertaan, että jalka on kuin herkkää posliinia, joka hajoaa pienimmästäkin virheliikkeestä eikä kestä rasitusta.

                                      

Tiesin, että seurahevoseksi Otosta ei olisi ollut sen luonteen takia, se kaipaa liikuntaa ja aktiviteettia. Myöskään terveys sitä tuskin olisi kestänyt, sillä liikunnan puutteesta siltä olisi tippunut lihakset, eikä suurikokoinen, iäkäs hevonen ilman vahvaa lihaksistoa pysy kauaa terveenä. 

Meni päiviä, jopa viikko, kun kävin tallilla itku kurkussa tietäen totuuden, mutta olin kykenemätön sanomaan sitä ääneen edes kotona. Lopulta oikea aika tuli ja pystyin tekemään elämäni raskaimman päätöksen. Maanantai aamuna 10.11 soitin eläinlääkärille kädet täristen ja itku kurkussa kuristaen. Aamupala jäi koskemattomana pöytään, samoin lounas. Päivä oli nyt lyöty lukkoon. Perjantai lähestyi liian nopeasti, mutta samalla toivoin, että kaikki olisi nopeasti ohi. Ristiriitaista. Viikko oli ehdottomasti elämöni raskain. Joka päivä joku tuttu kävi sanomassa Otolle hyvästit. Joka päivä mieleen tuli lauseita jotka alkoivat: "nyt teemme viimeistä kertaa tätä.."

Torstaina ratsastin Otolla viimeisen kerran. Kävimme maastossa, lempireitillämme. Otolla oli energiaa, annoin sen siirtyä hetkeksi raviin. Puhtaasti se ei liikkunut, mutta iloisesti korvat hörössä, joten annoin sen ravata pätkän. Käännyimme laukkatielle, jossa annoin oton laukata vapain ohjin vielä viimeistä kertaa. Normaalisti se olisi lähtenyt vain täysiä, mutta nyt se köyri onnessaan, aivan kuin tietäen, että nyt täytyy ottaa kaikki ilo irti. Kuitenkin hidastaessani se ei yllättäen vastustellut ollenkaan, vaan siirtyi rauhassa raviin ja lopulta käyntiin.

Perjantaina suuntasin hyvissä ajoin tallille. Harjasin Oton oikein hienoksi, leikkasin häntää muistoksi. Kävimme pellolla syömässä tuoretta ruohoa, Otto sai ahmia sitä sydämensä kyllyydestä. Otin kuvia, halailin ja syötin herkkuja enemmän kuin koskaan. Lopulta tuli aika, koppi saapui pihaan ja Otto käveli luottavaisin mielin perässäni kyytiin. Olimme päättäneet haudata Oton omalle maallemme, jonne eläinlääkäri saapui heti kun olimme päässeet perille. Otto otettiin ulos, ja yhtäkkiä kaikki vain tapahtui. Kerkesin antamaan sille viimeisen banaanin, mutta aine vaikutti niin nopeasti, että sen syöminen jäi kesken. Hiljalleen pää vaipui alas ja lopulta Otto meni makuulleen. Oli kaunis auringonlasku, eikä mennyt varttiakaan saapumisestamme kun Otto oli jo nukkunut pois pää sylissäni. Painoin Oton silmät kiinni, halasin vielä viimeisen kerran. Tuska oli valtava, mutta samalla tunsin tehneeni oikein, nyt rakkaimpani oli vapaa kivuistaan.